Toimiessani postimiehenä Helsingin kantakaupungissa näin päivittäin, miten paljon maassamme on yksinäisiä ihmisiä kaikissa ikäluokissa. Yksinäiselle kaupunkilaiselle, joka varsin usein oli ikäihminen, päivän kohokohta saattoi olla muutaman minuutin keskustelu postimiehen kanssa. Myös useimmista Munkkisaaren koiranomistaja-asiakkaista tuli puolituttuja, sillä koiraihmisenä oli hauska jakaa myös lemmikkien kuulumisia. Ihmiset olivat varsin otettuja, kun julkisen palvelun edustajalta liikeni muutama ystävällinen sana rakkaalle lemmikille, joka kyllä todella muisti aina tutun jakajan.
Postimiehen työuralla todistin samalla koko posti- ja logistiikka-alan muutosta. Usein sain huomata, että arjen raatajien intressit ja yhtiön johdon kulloinenkin tilannekuva olivat harvoin samalla taajuudella. Hämmästelin säännöllisesti muiden kollegoiden kanssa, miten kulloistenkin työohjeiden soveltaminen käytäntöön oli tehty yrityksessämme absoluuttisen hankalaksi.
Päivittäinen työympäristö esimiehelle oli jo lähtökohtaisesti vaikea. Äärimmäisen monikulttuurinen henkilökunta yhdistettynä niukkoihin resursseihin ei ollut helppo rasti. Jakelutyötä tehdään säällä kuin säällä ja joka olosuhteissa, jolloin jo pelkästään erilaiset työtapaturmat ja jopa vammautumiset ovat arkipäivää. Lukemattomia kertoja lähiesimiehet joutuivat ratkomaan rutiineista poikkeavia tilanteita.
Kun näin jälkikäteen arvioin Postin johtamista rivityöntekijän näkökulmasta käsin, se näyttäytyy edelleen hyvin sekavana ja ennustamattomana. Omat ongelmansa Postin johtamiseen ovat tuoneet perinteisesti poliitikot. Näin on ollut jo Pekka Vennamon ajoista lähtien, ja kuluneella vaalikaudella sekoilevista poliitikoista jäivät mieleen erityisesti omistajaohjausministeri Sirpa Paatero (SDP) ja tietenkin entinen pääministeri Antti Rinne (SDP). Pakettilajittelijoiden vuoden 2019 työehtosopimusriita yhdessä Paateron ja Rinteen poliittisen suhmuroinnin kanssa ovat mainioita esimerkkejä siitä, mihin huono omistajaohjaus ja poliittisen pelisilmän puuttuminen voivat viime kädessä johtaa. Posti ajautui lopulta lakkoon, ja yhtiön johtaminen ja muutenkin kyseenalainen maine sai osakseen entistä enemmän kritiikkiä.
Kaiken kaikkiaan ymmärsin postin työuran aikana sen miten valtio-omisteinen yhtiö voi olla jopa paljon huonompi vaihtoehto työntekijälle, kuin yksityinen omistajuus. Sekavan ja ennustamattoman johtamisen lopputulos, oli aivan liian usein tyytymätön asiakas, joka toisinaan antoi hyvinkin suoran ja epäasiallisen palautteen suoraan jakajalle. Ongelman ytimessä on tietenkin yrityksen harjoittama henkilöstöpolitiikka, liiketoiminnan ongelmat ja valtion edustamat intressit. Kaikkien näiden elementtien yhteen sovittaminen on usein ollut todella vaikeaa.
Vieläkin hämmästelen sitä, miten vähän yhtiön johto arvosti raskaan työn raatajiaan tai operatiivisia esimiehiään. Pääjohtajille maksetaan tänäkin päivänä huikeita korvauksia yhtiön kehittämisestä, mutta mitään konkreettisia tuloksia ei näkynyt työntekijöiden arjessa saatikka asiakkaillemme tarjoamassa palvelussa. Verovaroin ylläpidettävä valtiollinen palvelu tuntuukin pohjattomalta rahareiältä, jossa varojen tehokas ja järkevä käyttö, kohdennetut ja hedelmälliset kehityshankkeet – tai millään tavalla oikeustajuinen palkkioperiaate läpi organisaation – ovat vain surullinen vitsi.
Mutta niin taikka näin, olen ylpeä, että olen saanut jakaa postimiehen arkea upeiden kollegoiden kanssa. Postimiehet ja -naiset ovat osa meidän kaikkien arkea, välillä hiljaisina ahertajina taustalla ja toisinaan kaivattuina päivän kohokohtina.