Kaaos on presidentti Putinin keskeinen poliittinen oppi.
Venäläinen toimittaja Anna Politkovskaja kuvasi kirjassaan Venäläinen päiväkirja (Like, 2007) Venäjän yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän rappiota. Lähes kaksi vuosikymmentä julkaisun jälkeen teoksen keskeinen viesti on edelleen ajankohtainen.
Yksi länsimaiden pahimmista virheistä Venäjän suhteen oli helpottuminen kommunistisen diktatuurin päättymisestä. Väärin arvioinnin seuraukset olivat moninaiset, ja niiden hintaa maksetaan edelleen Ukrainan sodan myötä.
Eräs merkittävimmistä seurauksista oli yleisen asevelvollisuuden lakkauttaminen, johon myös presidentti Sauli Niinistö on usein viitannut, viimeksi torstaina Ulkopoliittisen instituutin seminaarissa. Maanpuolustus nähtiin kolmen vuosikymmenen ajan lähes kaikkialla Euroopassa epämiellyttävänä pakkoinvestointina. Tähän liittyi myös valheellinen usko Venäjän asteittaiseen muuttumiseen oikeusvaltioksi ja demokratiaksi, jota tukisi keskinäisriippuvuus lännen kanssa.
Venäjän DNA ei kuitenkaan koskaan muuttunut, eikä se muutu jatkossakaan. Demokratialle suotuisat elementit ja peruslähtökohdat puuttuvat, eikä niiden rakentamiseen ole koskaan ollut kiinnostusta.
Politkovskajan teos käsitteli Putinin hallinnon lukuisia ongelmia, joiden totalitaarinen luonne on sittemmin vain syventynyt.
Venäläisen yhteiskunnan sosiaalinen pahoinvointi perustuu valetodellisuuteen, jonka loivat yhteistyössä viranomaiset ja Kremlille uskollinen valtiovetoinen media. Politkovskajan synteesi oli tyly: Venäläiset eivät ole koskaan kyenneet nousemaan tätä vastaan, eikä he nouse jatkossakaan.
Kirjailija huomautti, kuinka Venäjälle tyypillisesti oppositiovoimat ja kansa vetäytyvät ongelmien keskellä kuoreensa. Ne ovat puolustuskyvyttömiä ja tahdottomia ajamaan yhteiskunnallista ja poliittista muutosta.
Oppositio on sulautettu hallintoon ja muuttunut osaksi Venäjän presidentti Vladimir Putinin tukiverkostoa. Venäläinen oikeuskäsitys on käänteinen länsimaiseen verrattuna: Jos lännessä keskeistä on syyttömyysolettama, Venäjällä oikeuslaitos lähtee siitä, että kaikki ovat syyllisiä, kunnes toisin todistetaan.
Boris Jeltsinin nousu Venäjän ensimmäiseksi presidentiksi (1991–1999) on usein nähty lännessä myönteisessä valossa. Todellisuus oli toinen. Jeltsinin hallinto oli vastuussa ensimmäisestä poliittisesta murhasta nykyisen Venäjän historiassa. Oppositiovaikuttaja Galina Starovoitova surmattiin Pietarissa 1998, ja tekijät jäivät pitkäksi aikaa selvittämättä. Vuotta myöhemmin Jeltsin nimitti Putinin seuraajakseen.
Politkovskaja muistutti, ettei kansa valinnut Jeltsiniä toiselle kaudelle 1996 siksi, että he uskoivat häneen, vaan koska he pelkäsivät kommunismin paluuta. Jo tuolloin oli selvää, miten korruptio ja lahjonta kukoistivat. Asepalvelus ja komennus Tšetšeniaan oli vältettävissä lahjuksilla. Vaalien aikana kansalliset televisioasemat tukivat Jeltsiniä avoimesti, mikä vain syvensi kansan epäluottamusta demokratiaan.
Totuuden uhraamisesta tuli Venäjälle uusi maan tapa, joka sinkautti Putinin valtaan. Jeltsinin toisen kampanjan aikana riippumattomien televisiokanavien toiminta rajoitettiin ainostaaan viihteen esittämiseen, vaikka Tšetšeniassa oli jo käynnissä täysimittainen sota. Venäjän vaalit perustuivat alusta asti vilppiin, epärehellisyyteen ja pakottamiseen. Lopulta demokraatit menettivät kaiken auktoriteettinsa ja venäläiset alkoivat välttää kaikkea politiikkaan liittyvää. Valtio ja yhteiskunta sulautuivat erottamattomasti yhteen.
Presidentti Mauno Koiviston tunnetun ajatuksen mukaan Venäjän idea perustuu laajentumiseen. Tämän lisäksi se perustuu kaaoksen luomiseen ja sen ylläpitämiseen.
Kaaos on Putinin keskeinen poliittinen oppi, kuten Venäjän asevoimien yleisesikuntapäällikkö Valeri Gerasimovin kehittämä niin sanottu Gerasimovin oppi osoittaa. Se sisältää valeuutiset, sabotaasit, palvelunestohyökkäykset, venäjämielisten poliitikkojen tukemisen ja sotilaalliset suorat ja epäsuorat interventiot, kuten Ukrainan ja Krimin tapaukset ovat osoittaneet.
Venäjän nykyjohto perustelee epävarmuuden ja uhkatodellisuuden avulla voimapolitiikkaansa sekä maan sisällä että sen ulkopuolella. Propaganda muistuttaa Neuvostoliiton aikaisia selityksiä, joissa talousongelmat vieritettiin länsimaiden ja CIA:n syyksi. Nyt Venäjän yhtenäisyyttä uhkaavat niin EU, Nato, kuin länsimaiset kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt, ja vapaa media, joista kahta viimeksi mainittua ei enää Venäjällä ole ollut pitkään aikaan.
Kun Putin lopulta väistyy, valtaan nousee uusi nuori länsivastainen sukupolvi. Venäläinen tapa hahmottaa maailmaa ei muutu. Historiapolitiikka pysyy tärkeänä osana Kremlin toimintaa, kuten Ukrainaa koskeva propagandanarratiivi osoittaa. Historiaa käytetään siten jatkossakin politiikan välikappaleena ja sen ajurina. Myös Suomi tulee saamaan jatkossakin tästä filosofiasta oman osansa.
Euroopan kannalta oleellista on, että maanosa on valmis puolustamaan itseään myös ilman Yhdysvaltojen tukea. EU:n on vaadittava Unkarin ja Slovakian kaltaisilta mailta selkeää kannanottoa: Ovatko ne Venäjän bulvaaneja vai osa eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria? Euroopan vahvuus riippuu sen heikoimmasta lenkistä, eikä heikkouteen ole enää varaa.
Artikkeli on julkaistu 6.4.2025 Suomenmaassa.