Kieli on ihmisen koti

Kuka puolustaa suomalaista kulttuuria ja kieltä?

Suomalaisten pitäisi muistaa, että vain me voimme pitää huolta kielestämme. Ketään muuta maailmassa ei kiinnosta kuinka hyvin kielemme voi, tai mikä sen osaamisen taso on kouluissa, työelämässä ja arjessa. Globalisaation ja kansainvälisyyden paineessa poliitikkojen ja poliittiset puolueiden linjaukset suomen kielen vaalimisesta antavat suoran signaalin siitä, millainen arvostus eliitillä on äidinkieleemme eli suomalaisuuden ytimeen.

Kuuluisa saksalainen filosofi Martin Heidegger totesi aikoinaan kuolemattomasti: “kieli on ihmisen koti”. Heidegger oli täysin oikeassa. Jokaiselle meistä on selvää, että itseilmaisu, tunteiden ja ajatusten kuvaaminen onnistuu parhaiten omalla äidinkielellämme. Kieli on tärkein ankkuri yhteiskuntaan; kulttuuriin, tapoihin ja traditioihin. Suomen kielen arvostuksessa on kysymys kansalaisten yhdenvertaisuudesta, joka korostuu erityisesti julkisten palveluiden saatavuudesta suomeksi ja rannikkoalueilla ruotsiksi.

Tunnettu kielitieteilijämme Janne Saarikivi kuuluu harvoihin suomen kielen julkisiin puolustajiin yhdessä historioitsija Teemu Keskisarjan kanssa. Harvassa ovat sen sijaan vallassa olevat poliitikot tai kulttuurivaikuttajat, jotka puolustaisivat kieltämme vastaavalla tarmolla.

Riitta Uosukainen piti aikanaan yllä Kokoomuksen mainetta sivistyspuolueena. Kuten 1980-luvulla lukionsa suorittaneet keski-ikäiset muistavat: Riitta Uosukainen kirjoitti mm. lukion äidinkielen oppikirjan, jota hartaudella luettiin ja päntättiin kaikki lukiovuodet. Uosukaisen jälkeen Kokoomukselle onkin ollut riveissään Riitan kokoinen sivistysporvarin aukko. En ole kuluneen vaalikauden aikana lukenut ainuttakaan Kokoomuksen linjausta liittyen Suomen kielen aseman parantamiseen yhteiskunnassamme, koulussa tai yliopistossa. Veljet ja siskot puolestaan politiikan vasemmalla kaistalla ovat tunnetusti innokkaita monikulttuurisuuden ystäviä, joille suomen kielen puolustaminen ei ole ollut juurikaan agendalla tai muutenkaan politiikan intresseissä.

Jos yhteys suomen kieleen katkeaa, ei enää ole yhteyttä historiaan ja kulttuuriin

1800-luvun lopulta koko suomalaisuuden käsite kristallisoitui kirjailijoiden, säveltäjien ja muiden kulttuurivaikuttajien toimesta. Mitä suomalainen kulttuuri tai kieliperinteemme olisi myöskään ilman 1900-luvun jättiläisiä: Väinö Linnaa, Veikko Huovista, Frans Emil Sillanpäätä tai Mika Waltaria tai 2000-luvun suuruuksia Jari Tervoa, Ilkka Remestä tai Sofi Oksasta? Kansallisen yhtenäisyyden ja kulttuurin synnyttämisen yhtenä perusedellytyksenä on ollut aina yhteinen kieli.

Väitöskirjaani tehdessä ymmärsin konkreettisesti sen, millainen voima on tutkimuksen lähteiden alkuperäkielessä ja niiden ymmärtämisessä. On myös aivan eri laji kirjoittaa esimerkiksi Suomen historiaan ja kulttuuriin liittyviä tekstejä omalla äidinkielellä, kuin englanniksi. Asioiden mittasuhteet ja konteksti muuttuvat aivan erilaiseksi, jos niistä kerrotaan toisella kielellä.

Suomen kielen osaamisen heikko taso on joka tapauksessa ongelma. Ilmiö on monitahoinen ja sitä syventää paradoksaalisesti myös tiede ja nykyinen somekulttuuri. Nykyinen akateeminen kielivalinta (englanti) muodostaa rakenteellisen ongelman. Englannin kielen takia tiede ja tutkimus eivät välttämättä tavoita niitä henkilöitä, jotka olisivat potentiaalisesti kiinnostuneita esimerkiksi politiikan ympärille liittyvistä tutkimuksista. Erityisen ongelmallista tämä on yhteiskuntatieteessä ja humanistisissa aineissa, jotka ovat sidoksissa suoraan erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden ja ongelmien tarkasteluun.

Toisaalta kielivalinta on ymmärrettävä, koska tutkijat haluavat laajentaa tutkimustensa lukijakuntaa kansainvälisille foorumeille ja myös potentiaalisille markkinoille. Yksi ratkaisu voisi olla julkinen käännöstuki, jonka avulla voitaisiin vuosittain julkaista väitöskirjoja suomeksi – kaikkien suomalaisten luettavaksi.

Kulttuuri ja kieli luovat poliittisen maisemakuvan

Jo nyt on valitettavan paljon näyttöä siitä, miten sosiaalisen median superkuluttaminen ja yleinen kulttuurinen viihteellistyminen ovat lyöneet leimansa nuorten kykyyn lukea ja kirjoittaa omalla äidinkielellään. Kehityskulku on kaiken kaikkiaan hälyttävä, ja koska elämme vapaassa yhteiskunnassa, siihen on ulkopuolisen todella vaikeaa puuttua. Ongelmat suomen kielen osaamisessa alkavat jo peruskoulussa, siirtyvät sieltä jatko-opintoihin kuten lukioon, ammatilliseen koulutukseen ja korkeakouluopiskeluun ja lopulta työelämään saakka.

Miksi edellä mainittu on niin vakava asia? Siksi koska, jos kansakunta menettää kielellisen yhteyden itseensä, kansakunta menettää myös samalla suurimman osan kulttuurisesta identiteetistään, historiastaan ja sielustaan jonnekin toisaalle. Poliittinen maisemakuvamme muuttuu ja ajaudumme lopulta kulttuuriseen tyhjiöön, joka altistaa yhteiskuntamme erilaisille vaihtoehtoisille kulttuurisille voimille. Lopulta ajaudumme tilaan, jossa on mutkan kautta yhteys aina myös politiikkaan, poliittiseen kulttuuriin, vallan käyttöön ja käsitykseen siitä: mikä on oikeaa ja mikä väärää. Kehityksen päätepysäkki on orwellilainen dystopia putinilaisella kierteellä. En usko, että kukaan meistä haluaa elää moisessa yhteiskunnassa. Suomen kieli on tässäkin suhteessa ylivoimaisesti tärkein instrumentti näiden ilmiöiden estämiseksi. Lukeminen erityisesti omalla äidinkielellä toimii vahvana lääkkeenä usein kaoottista maailmaa vastaan.

Edellä mainitun kiteytti mainiosti viime vuoden lopulla Finlandia palkittu kirjailija Iida Rauma:

”Eriytynyt” lukutaito tarkoittaa eriarvoisia ihmisiä. Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankala hallittava. Lukutaidoton ihminen on puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla. On turha kuvitella, etteikö joku hyötyisi tästä. Lukutaito on yksi perustavimmista lahjoista, joita vanhemmat voivat antaa lapsilleen.

Kieltämme pitää siis vaalia jatkossa entistäkin enemmän. Suomalaisten vaikuttajien, mutta myös lasten vanhempien olisi otettava kielemme tila ja siihen liittyvät ongelmat oikeasti tosissaan. Tällä hetkellä kielemme ja lukutaidon merkitys korostuu vain juhlapuheissa tai puolivillaisissa ja pinnallisissa kampanjoissa. Me pystymme kyllä parempaan.