Lähi-Idän meneillään olevaan kriisiin on ehdotettu jo vuosikymmenten ajan ratkaisuksi kahden valtion järjestelmää. Palestiinan valtio olisi kuitenkin jo syntyessään kuollut ajatus. Toimivan valtion perustamisen kannalta kaikki keskeiset elementit puuttuvat.
Suomi on useiden muiden valtioiden joukossa tunnustamassa jollakin aikajänteellä Palestiinan valtion itsenäisyyden. Israel olisi siten saamassa välittömään läheisyyteensä uuden mitä suurimmalla todennäköisyydellä teokraattisen arabivaltion, jonka lähtökohdat toimivan yhteiskunnan luomisen suhteen olisivat äärimmäisen vaikeat. Suurella todennäköisyydellä myös Palestiinan valtion perusajatus ei tulisi muuttumaan. Vihanpito Israelia kohtaan jatkuisi, kuten se on jatkunut jo vuosikymmeniä.
Ranskalainen valtiotieteilijä Alexis de Tocqueville korosti Demokratia Amerikassa teoksessaan yhteisöllisyyden merkitystä, kun toimivaa yhteiskuntaa rakennetaan. Tocquevillen mukaan ihmiset eivät milloinkaan muodosta yhteiskuntaa vain tunnustamalla yhteisesti valitun johtajan ja noudattamalla yhteisiä lakeja.
Kansakunnan perustan ja terveen yhteisöllisyyden luovat viime kädessä yhteinen arvopohja, kieli, kulttuuri ja traditiot. Kaikki edellä mainitut elementit luovat kehyksen myös sille, miten tarkasteltava maa ja yhteiskunta suhtautuu muihin kulttuureihin ja naapurivaltioihin. Palestiinan tapauksessa kaikki mainitut lähtökohdat ovat monella tapaa ongelmallisia.
Palestiinan nykyisen hallinnon laajoista epäkohdista on kirjoitettu varsinkin meneillään olevan kriisin aikana yllättävän vähän. Vuoden 1993 Oslon sopimuksesta lähtien Palestiinalaishallinnon rinnalla on kilpaillut poliittisesta vaikutusvallasta terroristijärjestö Hamas. Siinä missä Palestiinalaishallinto on alun alkaen uskonut diplomaattiseen prosessiin valtion synnyttämisessä, Hamas on toiminut tunnetuin väkivaltaisin keinoin. Palestiinalaisille itselleen tapahtunut ilmiö on hyvin ongelmallinen. Kumpikaan taho ei ole koskaan saavuttanut palestiinalaisten ehdotonta tukea, vaan kritiikkiä ja tyytymättömyyttä on ollut ilmassa oikeastaan aina.
Peruslähtökohdat nykyisellä Palestiinalaishallinnolla ovat olleet jo pitkään kuitenkin edellä viitattuun yhteisöllisyyteen hyvin rapauttavia. Laajalle levinnyt korruptio, nepotismi, lahjonta ja julkisten varojen väärin käyttö ja jopa suoranainen varastaminen ovat edelleen palestiinalaishallinnon kroonisia ongelmia. Myös edellisistä vaaleista (2006) on kulunut jo huomattavan pitkä aika ja valtaa pitävät käytännössä samat poliittiset toimijat. Käytännössä palestiinalaishallinto on siis hylännyt ihmiset, joita se edustaa ja joiden asiaa sen pitäisi ajaa.
Kaikki edellä mainitut ongelmat syövät siten entisestään nykyisen hallinnon johdon uskottavuutta. Samalla Tocquevillen viittaama yhteisöllisyyden syntyminen on hyvin vaikeaa ja idea todellisen kansakunnan syntymisestä hapertuu entisestään.
PALESTIINAN VALTIO EI VOISI SELVITÄ YKSIN JA SE ON ONGELMA
Hypoteettisen Palestiinan valtion ongelmia syventää entisestään toimivan perusinfrastruktuurin tuhoutuminen viimeisen pian kaksi vuotta kestäneen sodan seurauksena. Myös koulu- ja sivistysjärjestelmä, sekä toimiva terveydenhuolto pitäisi luoda uudelleen käytännössä tyhjästä. Palestiinan valtion talous olisi niin ikään olematon, koska käytännössä se on täysin tuhoutunut.
Uudelleen luotava talousjärjestelmä olisi siten riippuvainen ulkovaltojen eli todennäköisesti lähinnä Kiinan ja Venäjän antamasta taloudellisesta avusta. Heikon talouden myötä Palestiinan valtio toimisi potentiaalisena kroonisena kriisipesäkkeenä ja Kiinan, sekä Venäjän valtapoliittisena pelinappulana.
Luonnonvarojen olemattomuus ja hedelmällisen maaperän niukkuus vaikeuttaisivat edelleen Palestiinan valtion kehittymistä. Jo pelkästään lähes kymmenmiljoonaisen kansalaisen ruokkiminen osoittautuisi todennäköisesti mahdottomaksi tehtäväksi. Ero naapurivaltio Israeliin olisi huomattava.
Israelin maatalouden menestys ja huoltovarmuuden luominen on tulosta pitkästä taistelusta vaativia olosuhteita ja kuivuutta vastaan, sekä pyrkimyksistä ottaa suurin mahdollinen hyöty irti maan vähäisistä vesivarannoista sekä kuivasta ja hedelmättömästä maasta. Israel tuottaa itse peräti 93% omasta ruoantarpeestaan ja tätä täydennetään viljan, öljykasvien, lihan, kahvin, kaakaon ja sokerin tuonnilla.
Maailmalla on lukemattomia esimerkkejä siitä, millaiseksi yhteiskunta lopulta muodostuu, kun Palestiinan valtion talouteen liittyvät ongelmalliset ilmiöt realisoituvat. Heikon valtiorakenteesta olisi seurauksena korruptio ja hallinnon kaikkinaisen läpinäkymättömyyden vuoksi vähäinenkin taloudellinen valta keskittyisi poikkeuksetta lopulta yksiin tai harvojen ja vahvimpien käsiin.
Kuvattuja esimerkkejä löytyy runsaasti kaikista Keski-Afrikan Afrikan valtioista, joissa Venäjä ja Kiina vaikuttavat keskeisesti. Syntyneessä Palestiinan valtiossa myös vähemmistöjen oikeudet, ihmisoikeudet laajemmin, sekä vapaa lehdistö puuttuisivat, kuten ne puuttuvat kaikissa muissakin arabivaltioissa, joiden luonne on enemmän tai vähemmän teokraattinen.
.Se mitä Palestiinassa saattaisi lopulta tapahtua olisi varsin karua seurattavaa. Miten Palestiinan valtio ja sen johtajat pystyisivät perustelemaan valtion olemassaolon kansalaisilleen, jos valtio ei pystyisi huolehtimaan perustehtävistään edes minimitasolla?
ARABIMAAILMA PYSTYY HALUTESSAAN JOPA RATKAISEMAAN ONGELMAN
Kaikista mainituista syistä huolimatta, länsimaissa on ollut paljon ymmärtäjiä niin Palestiinan valtion perustamisen suhteen, kuin ylipäätänsä koko pro-Palestiina-liikettäkin kohtaan. Samalla realiteetit ja faktat ovat karanneet järjellisen keskustelun ulottumattomiin. Vallalla on käsitys, jonka mukaan palestiinalaisten valtio olisi mahdollista synnyttää, kun se vain länsimaiden taholta tunnustetaan. Vain harva nostaa esiin esimerkiksi edellä mainittuja kylmiä faktoja, jotka kaikki sotivat Palestiinan valtion synnyttämistä vastaan.
Tunnustaessaan Palestiinan valtion länsimaat tekevät jälleen kerran hyväntahtoisuuttaan raskaan virheen. Samalla unohdetaan meneillään olevan kriisin alkulähde: Hamasin aiheuttama massiivinen verilöyly, joka näin ollen palkittaisiin kuolleena syntyvän valtion tunnustamisella. Länsimaiden politiikka näyttäytyy taas kaksinaismoralistiselta toiminnalta, jossa yhtä lailla Hamaksen toiminta tuomitaan, mutta samaan aikaan ollaan valmiita tunnustamaan Palestiinan valtion suvereniteetti. Jo nyt Palestiinan valtion on tunnustanut 150 valtiota ja viimeisin valtio, joka ilmoitti tunnustavansa Palestiinan on Ranska.
Nykyisen Gazan kriisin suhteen on toistunut jälleen myös sama ilmiö, kuin aina aikaisemminkin Lähi-Idässä kriisien suhteen. Upporikkaat arabivaltiot eivät ole tehneet elettäkään uskonveljiensä ja uskonsisariensa auttamiseksi ja jostain syystä näin on ollut jo vuosikymmenten ajan. Irakin ja Syyrian vuoden 2015 pakolaisongelma sysättiin EU:n jäsenmaiden ongelmaksi, vaikka ylivoimaisesti lähin etninen, kulttuurellinen ja uskonnollinen viiteryhmä turvapaikkojen suhteen olisi ollut Arabian niemimaalla.
Saudi-Arabia, Qatar, Oman, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat ja jopa tällä hetkellä Egypti ovat kaikki tulkittavissa vakaiksi ja rauhanomaisiksi valtioiksi. Saudi-Arabialla ja Qatarilla on tunnetusti pohjaton lompakko valtiokapitalistiselle urheilun valkopesun harjoittamiselle, mutta kun kysymykseen tulee humanitäärinen kriisi halua auttaa ei ole.
YK:n arvioiden mukaan palestiinalaisia, jotka ovat käytännössä kaikki pakolaisia, on tällä hetkellä lähes kymmenen miljoonaa. Määrä on suuri ja ongelma vaikea mutta ratkaistavissa. Kansainvälisen yhteisön ja erilaisten avustusjärjestöjen tulisi luoda painetta rikkaiden arabivaltioiden suuntaan humanitaarisen kriisin ratkaisemiseksi. Politiikka on usein tahdon asia ja tässä kohtaa siihen liittyy myös uskonnollinen ja etninen ulottuvuus. On muistettava, että todennäköisyys palestiinalaisen pakolaisen integroitumiselle osaksi mitä tahansa arabiyhteiskuntaa on paljon suurempi, kuin integroituminen länsimaiseen sekulaariin yhteiskuntaan.